Erilaisia ​​suhteita elämässä

Näin minusta tuli syrjäytynyt

2018.05.11 22:43 poisheittoelama Näin minusta tuli syrjäytynyt

Erityisesti nuorten miesten syrjäytyminen on ollut tässä pinnalla jo jonkun aikaa. En ole mies mutta olen ainakin syrjäytynyt, joten ajattelin kirjoittaa tarinani jos joku haluaa paremmin ymmärtää miksi näin käy. Samalla teen tämän itseni takia, koska en ole koskaan kirjoittanut tai sanonut näitä kaikkia asioita ääneen.
En syytä tilanteestani ketään, sillä elämäni on omia valintoja täynnä. Tektistä saattaa kuitenkin ehkä huomata pientä katkeruutta eräitä elämässäni olleita auktoriteetteja kohtaan, sori siitä.
Taustalla on varmaan syrjäytymisen yleisin aiheuttaja, eli masennus. Se ei ole ainoa syy, mutta ehdottomasti suurin kaiken muun paskan takana ikuisesti pysyvä musta aukko, joka vetää puoleensa lisää ongelmia ja vaikeuksia. Tilanteeni on ehkä parempi kuin monella muulla, sillä olen hakenut ja saanut apua useita kertoja. En vain ole saanut sitä tarpeeksi, tai sitten ongelmani ovat liian syvällä enkä jaksa niitä vastaan tarpeeksi taistella.
Liikaa tekstiä, en ihmettele jos et jaksa lukea:
Lähestyn kohta kolmeakymmentä. Olen opiskellut itselleni ammatin mutta en ole ollut päivääkään palkkatöissä. Masentaa edelleen, mutta hoitosuhdetta tai "voimassaolevaa" diagnoosia ei enää ole. Mulla on nykyään jonkinlaisia kavereita, mutta kukaan ei tiedä näitä asioita musta, tai kuka mä oikeasti olen.
Voin jo yläasteella aika pahoin, mutta en tietenkään tiennyt mistä oli kyse. Poissaolotunteja tuli todella paljon, mutta ketään ei kiinnostanut koska tein tehtävät ja pärjäsin kokeissa ihan hyvin. Aamuisin jäin usein kotiin koska kaikki tuntui turhalta ja oli paha olla. Välillä kerroin vanhemmilleni erilaisia tekosyitä, esimerkiksi feikkasin kuumetta tai migreeniä. Joskus lintsasin salaa. Koska kouluni oli todella pieni, oli terveydenhuolto siellä lähes olematonta. Terkkari oli paikalla ehkä silloin tällöin ja psykologista tai kuraattorista en ollut koskaan kuullutkaan. En tiennyt paljoa psyykkisistä sairauksista, enkä todellakaan osannut diagnosoida itselleni mitään muuta kuin normaalia teiniangstisuutta.
Koulukavereilla ei ollut tarpeeksi samanlaisia kiinnostuksenkohteita, ja vaikka mulla olikin tyyppejä joiden kanssa hengailla koulussa, ei niistä syvempiä ystävyyssuhteita koskaan syntynyt. Myös harrastukseni oli näiden samojen ihmisten kanssa, koska pienellä paikkakunnalla ei ollut paljoa valinnanvaraa. Lopetin viimeisen ryhmäharrastukseni jossain ysin aikana ja peruskoulun viimeisen päivän jälkeen en ole nähnyt koulukavereistani kertaakaan ketään.
Menin opiskelemaan ammattikouluun koska en tykännyt lukemisesta tai ylipäätään yleisten aineiden opiskelusta. Linjan valitsin harrastuksieni mukaan. Koska en halunnut lukioon, opolta ei saanut kamalasti tukea päätöksiin tai edes kunnollista informaatiota vaihtoehdoista paperisten esitteiden ulkopuolella. Ammattikouluun vapaaehtoisesti menevä oli jo menetetty tapaus.
En valmistunut siitä ammattikoulusta koskaan. Keskeyttäessä sanoin että ala ei kiinnostanut, joka oli kyllä totta, mutta todellisuudessa minua ei kiinnostanut enää mikään. Allekirjoittelin eropaperit ja kukaan ei kysellyt tulevaisuudestani tai suunnitelmistani. Myös uudet amiksen kontaktit jäivät, koska ei kiinnostanut pitää suhteita yllä.
Vanhempien painostuksesta hain myöhemmin opiskelemaan uudelleen ja muutin koulun perässä isompaan kaupunkiin. Ala oli tällä kertaa osuvampi ja tykkäsin oikeasti opiskella. Paha olo ja ikuinen väsymys oli kuitenkin mukana edelleen, ja tilanne paheni pikkuhiljaa koulukusaamisen takia. Jossain vaiheessa vain lopetin kouluun menemisen, enkä kertonut kenellekkään. Kukaan ei kysellyt perääni. Lähes vuoden päästä koulu lähetti postissa erottamisilmoituksen.
En tehnyt muutamaan vuoteen juuri mitään. Hengailin satunnaisista paikoista ilmestyneiden tuttujen kanssa joskus, onnistuin välissä seurustelemaankin, vaikkei se ei olekkaan sosiaalisesti kovin suuri saavutus naiselle. Elin työttömyys- tai toimeentulotuella ja yritin hyppiä Kelan ja sossun pillin tahdissa voimieni mukaan. Kun epäonnistuin, tukia laskettiin jokunen prosentti. Silloin jätin ruuan ostamatta ja karsin pois loputkin sosiaaliset menot. 19-vuotiaana mulla oli itsemurha suunniteltuna. En varsinaisesti halunnut kuolla, mutta en jaksanut myöskään elää. Pelasin pelejä, koska ne pitivät ajatukset poissa itsemurhasta.
Talvella lähdin erityisen kylmänä päivänä kauppaan. Matkalla pysähdyin ja katsoin syvää lumihankea metsän reunassa. Mietin, kuinka nopeasti kuolisin jos vain kaatuisin sinne, sulkisin silmäni ja odottaisin. Keräsin tunteeni ja jatkoin matkaa. Ostin levyn suklaata palkinnoksi yhdestä lisäpäivästä.
Seuraavana päivänä sain jostain voimaa ja kävelin terveyskeskukseen. Päivystyksessä oli kiire, mutta sain jutella jonkun hoitsun kanssa. Vastaanotto oli ihmeellisessä toimistotilassa, ovet auki sekä odotusaulaan että muihin huoneisiin. Istuin penkille hoitsua vastapäätä, päästin kaikki tunteet ulos ja itkin minuutin siinä keskellä 20 ihmisen yleisöä, kunnes sain sanottua ääneen: "haluan kuolla". Käyntini kesti ehkä 10 minuuttia. Sain käteeni nuorisopoliklinikan käyntikortin ja jonkun flyerin masennuksesta.
Nuorisopoliklinikan kautta sain ajan lääkärille, ja lopulta psykiatriselle polille. Sain terapeutin, monta purkkia lääkkeitä, sekä diagnoosin joka sanoi vaikea masennus. Kävin erilaisissa ryhmä- ja toimintaterapioissa. Lääkkeitä vaihdettiin varmaan kuudesti. Aloitin säännöllisen mielenterveyskuntoutujille tarkoitetun ryhmätoiminnan, jossa kävin kuusi tuntia kahdesti viikossa noin vuoden ajan. Sen jälkeen aloitin kuntouttavan työtoiminnan, jossa kävin vuoden ajan, 6 tuntia jokaisena arkipäivänä. Viimeisenä kuntoutumisen vaiheena hain uudelleen kouluun, vaikkei mikään edelleenkään tuntunut miltään.
Koska pystyin käymään koulussa, olin terapeutin mielestä tarpeeksi terve. Hoitosuhteeni psykiatrisella polilla lopetettiin. Aloin käydä koulun psykologilla, jonka juttuaiheet keskittyivät lähinnä häneen itseensä ja elämän mukaviin asioihin. Keskustelut olivat aika yksipuolisia, kun toinen osapuoli on elänyt suuren osan elämästään ikuisen harmaan keskellä. Käynneistä jäi kolmen vuoden aikana käteen tikkarikakkuresepti.
Mukaan tuli uskomattoman vaikeat univaikeudet, ja yleensä kävin koulua kaksi päivää nukkumatta, ja sitten lintsasin kolmannen koska en ollut enää toimintakykyinen. Sain koululääkäriltä unilääkkeet, jotka heittivät tajun pois. Ne eivät tosin auttaneet koulunkäyntiin, koska niiden kanssa ei myöskään herännyt herätyskelloon.
Koska ammattikoulujen taso ja vaatimukset ovat naurettavan paskat, suoritin itselleni ammattitutkinnon hyvillä arvosanoilla. En saa töitä, koska CV:ni on yksi iso aukko, eikä minua edelleekään kiinnosta elämässä yhtään mikään. En jaksa enää syödä lääkkeitä, tai hakeutua uudestaan hoitoon. Tuntuu että olen yrittänyt kaikkea, eikä minua voi korjata.
Hankin itselleni kissan, joka pitää minut toistaiseksi hengissä. En voi kaatua talvella hankeen, koska kotona odottaa joku.
EDIT: Voin vastailla myös aiheeseen liittyviin kysymyksiin jos sellaisia on.
submitted by poisheittoelama to Suomi [link] [comments]